Omituisia harrastuksia

Tässä olisi yksi näyte omituisista harrastuksistani eli O:n jalanjäljet vuoden välein. Ensimmäinen on otettu Kiinassa O:n ollessa 12kk. Tuolloin jalkaterän pituus oli 10cm. Kahden vuoden iässä jalka oli 13cm, kolmen ikäisenä 14cm ja viimeisin mitta O:n täytettyä neljä on15cm. Mielenkiintoista???


Tässä kuvassa otetaan sitä ensimmäistä jalanjälkeä Kiinassa adoption vahvistamisen yhteydessä. Kuvan otti Joanna opas, joka muutenkin kuvaili meitä koko hakumatkan ajan. Kotiin lähdettäessä Joanna ja Jesse antoivat jokaiselle perheelle cd:n, joka sisälsi yli 700 valokuvaa näistä ihanista ja ikimuistoisista hetkistä.

Arkea ja leijan lennättämistä

Testailtiin tässä yhtenä päivänä Shanghain reissulta ostettua leijaa. Hyvin lensi. Kotipiha ei ehkä ole kuitenkaan paras paikka lennättää leijaa, koska Tomi sai leikkiä muutaman kerran apinaa ja kiipeillä puihin irrottelemaan leijaa. O:lle leijan lennätys oli niin hieno kokemus, että siitä kerrottiin hoitotädeille heti ensimmäisenä seuraavana aamuna. Arki on nyt lähtenyt sujumaan. O on viihtynyt enimmäkseen hyvin hoidossa ja viime perjantaina olisi halunnut olla hoitopaikassa pitempäänkin. Tosin äidin olisi pitänyt jäädä sinne myös leikkimään. Olen pyrkinyt järjestämään aamut mahdollisimman kiireettömiksi ja olemme lähteneet aamuisin ajoissa hoitoon, jotta minulle on jäänyt aikaa jutella hoitajien kanssa ja hyvästellä rauhassa O ym. Sama on toistunut iltapäivisin eli olen riisunut ulkovaatteet ja mennyt vähäksi aikaa katselemaan lasten leikkejä ja kuuntelemaan kuulumisia. O:n hoitopaikassa on ollut näiden kolmen viikon aikana vain muutama lapsi samaan aikaan, koska osa lapsista on ollut vielä lomilla ja osa sairaana. Saa nähdä aiheuttaako lapsimäärän lisääntyminen minkäälaista reaktiota O:ssa, kun meno ja hälinä tulee varmasti vielä lisääntymään. Hoitopäivien jälkeen O on nyt ollut rauhallinen ja tasapainoisen oloinen. Asiaa on paljon ja joutuu oikein terästäytymään, että jaksaa heti työpäivän jälkeen kuunnella kaikki asiat. Itsellänikin on ollut työssä ihan mukavaa. Työkaverit ja kollegat ovat ottaneet minut hyvin vastaan ja joidenkin tervetulotoivotukset ovat todella lämmittäneet sydäntä.

Alku aina hankalaa

Minulla on nyt ensimmäinen työviikko ja O:lla ensimmäinen hoitoviikko takana. Alku oli odotettua hankalampi. Jostain syystä kuvittelin, että O ei suuremmin reagoisi muutokseeen mutta olin väärässä. Ensimmäisen hoitopäivän jälkeen O oli surullinen, hiljainen ja itkuinen. Myös O:n yö meni levottomasti pyöriessä ja itkeskellessä. Tiistaina O jäi vaarin hoitoon, koska hoitopäiviä on sovittu vain 14 kuukaudessa. Heidän päivä oli mennyt ihan mukavasti, mutta minulla teki tiukkaa, koska jouduin heti alkuun selvittelemään O:n hoidossa tapahtunutta nimittelytapausta. Onneksi asia selvisi ja oli hoidettu hienosti kaikkien osapuoltelten kesken, vaikka tosin meille vanhemmille siitä oli unohdettu ilmoittaa. Itse järkytyin tapauksesta niin, että mietin jopa jääväni pois töistä kokonaan. Osasyynä taisi olla kuitenkin edellisillan tapahtumat ja valvottu yö. Sen verran kuitenkin ryhdistäydyin, että tilasin Adoptioperheiden päivähoitomateriaalin ja ajattelin toimittaa lehtisen hoitopaikkaan luettavaksi. Loppuviikko sujui hoidossa ihan hyvin, vaikka O olikin melko vaisu ja vetäytyvä. Hoitopaikassa kaikki hoitajat ovat kuitenkin olleet mukavia ja rohkaisevia, joten eiköhän tämä elämä tästä ala sujumaan pikkuhiljaa.

Minä näin viime yönä unta, jossa olimme Tomin kanssa jossain ulkona kävelemässä. Meillä oli O mukana, mutta hän katsosi meiltä vähän väliä. O oli unessa vielä aika pieni eikä osannut kävellä, joten me unohdimme hänet aina jonnekin emmekä meinannut löytää häntä mistään. Eli ei ole mikään ihme jos O nukkuu huonosti, kun minäkin näytän prosessoivan eroa unissa. Tämä O:n unohdus on muuten tapahtunut oikeasti hakumatakallamme silloin kolme vuotta sitten. Olimme Pekingissä Silkkikujalla ostoksilla ja pysähdyimme kaupantekoon. Kauppoja ei syntynyt ja lähdimme jatkamaan matkaa. Hetken kuluttua samasta kojusta huudettiin, "Lady, baby!" O oli unohtunut rattaineen kojun edustalle. Ensimmäinen ajatukseni oli, ettei sellaista voi tapahtua ja sitten juoksin häpeissäni hakemaan lasta. Mitenhän pitkälle olisimme päässeet, ennenkuin olisimme huomanneet että O ei ole mukanamme, jos tämä nainen ei olisi huutanut peräämme?

Valokuvia

Tässä muutamia kuvia Shanghain reissultamme. Ensin menomatkan tunnelmia. O sai toivomansa ikkunapaikan.

Maglevissa oli tilaa matkustaa.

Ja se kuuluisa Helmitorni.

Löysimme sattumalta aivan keskustasta valtavan krääsäkaupan. Mukaamme taisi lähteä vain yksi Kiinan lippu.

Katuruokaa.

Yun puutarha ja basaarialuetta, oikealla Huxintingin teehuone.

Dongtai Lun antiikkimarkkinat.

Pandoja ihasteltiin lasin takaa.

Eläintarhassa löytyi myös O:lle mieluista tekemistä eläinten katselun lisäksi.

Puan Lun megalomaaninen ostoskeskittymä.

O:n uusi matkalaukku, ihanaa Lillifee sarjaa. O itse luuli laukkua jääkaapiksi.

Peoples park, ihana vihreä keidas keskellä kaupunkia.

Kotiin lähdössä.

Kotimatkakin sujui nopeasti, ihmekös tuo kun O otti neljän tunnin päiväunet. Suomeen laskeuduttua O olisi halunnut mennä käymään heti uudelleen Kiinassa. Kerroin, että sinne on pitkä matka. O sanoi, ettei se haittaa koska hän voi ottaa päiväunet jos väsyttää.

Töihin

Tähänastisen elämäni onnellisin ajanjakso on päättymässä. Palaan huomenna työelämään kolmen kotona vietetyn vuoden jälkeen. Tämä aika sisältää kahden vuoden vanhempainloma/hoitovapaajakson ja vuoden opintovapaan. Tänä aikana olen tullut äidiksi, kun saimme maailman ihanimman lapsen perheeseemme, ja sinnittelin opiskelut loppuun vaikka motivaatio oli mitä oli. Voin siis olla aika ylpeä itsestäni, pakko myöntää.

Minulta on kyselty minkälaisia tunteita työhön paluu herättää? Aika ristiriitaisia. Tähän asti minusta on tuntunut, että elämäni päättyy. Niinhän se tavallaan päättyykin tämän kotonaolon suhteen. On tuntunut pääasiassa kamalalta, sen enempää selittelemättä. Tänään olen kuitenkin kokenut pieniä myönteisiä pilkahduksia ajatuksissani, ehkä tästä seuraa jotain myönteistäkin. Työ ja työtehtävät ei sinällään tunnu pahalta, mutta tämä luopuminen tutuista ja turvallisista ympyröistä...

Aiemmin katsoin kuusi vuotta taaksepäin ja mietin miten sain maisterin tutkintoni valmiiksi, nyt on ollut aika muistella kolmea sydäntäpakahduttavia tunteita herättänyttä vuotta. Tuntuu aika oudolta palata työpaikalle, missä odotin malttamattomana tietoa O:sta. Sinne samaan paikkaan, jossa olin töissä kun sain 30.6.2005 puhelun ja tiedon O:sta. Missään vaiheessa näiden kolmen vuoden aikana en ole kaivannut työelämään enkä ole tuntenut pienintäkään kyllästymistä O:n kanssa touhutessa. Olen myös vakaasti sitä mieltä, että tämä aika on ollut O:lle merkityksellinen ja tärkeä. Toivottavasti nyt on oikea aika siirtyä päivähoitoon.

Tämä päivä on kulunut O:n hoitovaatteita ja tavaroita pakatessa, vaatteita merkatessa, varhaiskasvatussuunnitelmaa täyttäessä ym. hoitoon liittyviä asioista valmistellessa. O:n reppuun on pakattu myös tuttu ja turvallinen rätti ja Kiinasta tuotu Fuwa unileluksi. Töihin paluuta valmistelin tekemällä eväät valmiiksi ja etsimällä työvaatteita kaappien uumenista. Pitää kai lähteä vaateostoksille, koska paidat näyttivät olevan niin isoja ettei niitä pysty enää käyttämään. Tämä oli kyllä positiivinen huomio tälle päivälle. Äskeinen kakun leipominen ei nimittäin alkanut kovin hyvin. Olin rikkonut kananmunat valmiiksi kulhoon ja jätin kulhon pöydän reunalle. O huitaisi ohimennessään kulhoa ja ne viimeiset munat lensivät pitkin keittiön lattiaa. Ei muuta kuin Tomi uusien ostoon ja saatiinhan se kakkukin vihdoin valmiiksi. Nyt vielä viimeiset itkut ja kohti huomista. Loppuko? Ei, vaan alku uudelle ja toivottavasti yhtä onnelliselle elämänvaiheelle!