Tänään kaksi vuotta sitten oli elämämme onnellisin päivä, kun saimme ensimmäistä kertaa O:n syliimme kaukana Kiinassa. Muistan ensimmäisen kohtaamisen kuin eilisen päivän. O oli höyhenen kevyt, katseli meitä hämmentyneenä ja takertui minuun kuin viimeistä päivää. Vähän liioitellen ajattelen, että hän päästi minusta irti vasta vuoden kuluttua. Jo luovutustilaisuuden jälkeen samana iltana näimme O:n ensimmäisen hampaattoman hymyn hotellihuoneessa ja seuraavina päivinä myös muutamia konttausyrityksiä hotellin leikkihuoneessa. Siitä se sitten alkoi, elämänmittainen tutustuminen toisiimme.
Nyt tämä sama tyttö on jo pikkuinen neiti, joka puhuu sujuvasti ja juoksentelee ketterästi. Hän on kasvanut kahden vuoden aikana pituutta 25cm ja painoakin on tullut viitisen kiloa lisää. Tänään olen saanut halia, pussailla ja rutistaa tätä pikkuista ihmettä sydämeni pohjasta, ihmettä joka suotiin elämäämme pitkien haaveiden jälkeen. Kolmen sydämessä kasvaneen lapsen äiti sanoi kerran minulle, että hän on niin onnellinen ettei saanut biologisia lapsia, sillä silloin hänellä ei olisi juuri näitä omia lapsiaan. Tämä lause on niin totta ja sen ajatteleminen saa yhä kyyneleet silmiin.
Jo ensimmäisen adoptioprosessin aikana keskustelimme siitä, että haluaisimme O:lle mahdollisimman pian sisaruksen. Jos tämä toinen prosessimme olisi mennyt yhtä nopeasti kuin ensimmäinen, olisimme tällä hetkellä Kiinassa suunnittelemassa kotimatkaa uuden tulokkaan kanssa. Ajat ovat kuitenkin toiset ja ruuhkia on nyt ollut niin Suomen kuin Kiinankin päässä. Odotuksemme on nyt vasta aluillaan. Onneksi meillä ei ole nyt kiire saada perhettä kokoon. Meillä on nyt kaikki mistä olemme haaveilleet ja jos sisarus joskus saapuu kotiimme niin sitten meitä on kohdannut kaksinkertainen ihme. Tämän päivän käytämme kuitenkin menneiden muisteluun ja palaamme ajassa kaksi vuotta taaksepäin, aikaan ennen O:ta. Miten ihmeessä saimme silloin ajan kulumaan???
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti